No niin, nyt ihmiskunta teki taas sen, mikä on ehkä kaikkein pelottavinta. Otti esiin pölynimurin. Emo riehu ennen töihin menoa aamulla sen rakkineen kanssa. Voi kissus kun mä voisin taikoa sen h....tinkoneen kuutakiertävälle ! Miten tommosesta vähän meikäläistä isommasta toosasta lähteekin sellanen ääni.  Ja se kita imasi kaikki kivat villakoirakaverit ja ne jalkapallohelmet, mitkä mun tassuissa on kulkeutunu mun vessasta.

Mä muistan kun mulla oli sellanen velipuoli, Masa. Se oli mua 10 pv vanhempi. Me oltiin eri pentueista, mut silti parhaat kaverit. Se ei pelänny imuria; mä oon ihan varma että se ratsastais mokomalla härvelillä. Masa oli tosi utelias ja sit kerran, toissakesänä, se putosi meidän vanhan kodin lähellä sellaseen oksanhaaraan ja kun naapurit kanto sen kotiin, se oli ihan hiljaa. Emo ja isäntä itki molemmat, ja lähti sitten viemään sitä jonnekin (Emo: oli pakko viedä eläinlääkärille, jonka diagnoosi oli: selkäranka vioittunut liian pahasti). Kun ne tuli takas, Masa oli vielä hiljempaa ja sitten ne laitto sen silkkipaperin sisälle ja sellaseen nättiin laatikkoon. Mä menin sisälle, kun sato vettä ihan kaatamalla. Seuraavana aamuna vaikka kuinka etsin, Masaa ei löytyny mistään. Sen ison vaahteran alle, missä me aina kiipeiltiin, oli istutettu ruusuja. Mut nyt ei pysty enempää kirjottaan, ja emoakin itkettää...

Tepi ja Masa (1.11.2004 - 12.6.2005):